maanantai 25. huhtikuuta 2011

Hattarakauppias saa puheenvuoron

Yliopisto-lehden kannessa komeili valokuva Vrouw Mariasta, meren pohjaan päätyneestä kauppalaivasta. "Lokakuussa 1771 Suomenlahdella nousi ankara myrsky. Pietariin matkalla ollut Vrouw Maria upposi, mutta koko miehistö pelastui läheiselle luodolle. Laivan tarina ei ole edelleenkään lopussa." Melkein tartuin puhelimeen soittaakseni kustannuspäällikölle: No ny ne on tehneet jutun Helen Mosterin Hylystä mainitsematta kertaakaan koko kirjaa!

Ihan kihisin kiukusta. Juu! Ei ole tarina lopussa, mutta olisi artikkelissa sentään voitu mainita edes Mosterin romaanin nimi.

Ystäväni Hattarakauppias (sillä nimellä hänet tunnetaan Mangopuun alla) kuitenkin ehti rauhoitella minua. Hän kertoi (ehkä hiukkasen huvittuneena), että Vrouw Maria ja Mosterin romaanin Vrouw Helena ovat kaksi eri asiaa

No. Minkä minä sille voin, etten ollut Suomessa vuonna 2000. Silloinhan Vrouw Maria nostettiin meren pohjasta. Uutiset jäivät huomaamatta.

Moster itse mainitsee Vrouw Marian innoittaneen häntä, mutta niinhän tarinat usein saavat alkunsa. Tapahtuu jotain mielenkiintoista, jokin outo asia nousee pintaan, ja kirjailija saa idean. Hylyn kirjoittamisesta parhaiten kertoo itse kirjailija Avaimen kuukauden jutussaan (Mikä on Hylyn sanoma?). Kirjasta on olemassa myös youtube-video.

Hattarakauppiaskin luki Yliopisto-lehden artikkelin: hänestä se oli erityisen kiinnostava romaanin lukemisen jälkeen. Vaihdoimme ajatuksia Hylystä muutenkin. Sain luvan julkaista Hattarakauppiaan lukijakommentit blogissani, joten tässä niitä tulee, pieninä paloina:
"Kirja oli mukavaa ja viihdyttävää luettavaa, ja historiallisessa osuudessa oli uskottavan tuntuista ajankuvaa. Muutenkin kirjoittajan perehtyneisyys tekee vaikutuksen, niin historian, merenkulkun, posliiniastioiden valmistuksen, kuin esim. sukeltamisenkin osalta."

"Toisaalta henkilöhahmoissa oli jotain stereotyyppistä - arka taiteellinen poika, ankara isä, tunteeton bisnesnainen-äiti... Historiallisessa osuudessa henkilöt tuntuivat jotenkin uskottavammilta ja "syvemmiltä". Mietin jopa, olisiko tämä voinut olla kokonaan historiallinen romaani...?"

"Kirjan luvuilla on hassut nimet, ehkä se on silmänisku perinteiselle tekniikalle, en tiedä - "Meren houkutus kasvaa", "Kylmät vaunut matkaavat Amsterdamiin", "Katariina saa idean puutarhassa" jne..."

Hattarakauppias piti kirjaa hyvänä lukuromaanina. Romaanin pituuskin taisi olla hänestä mainio: ei turhaan venytetty tai toisaalta liian tiiviskään. 

Ja ihan eri tavalla itsekin katselen nykyään merta, laivoja ja vanhoja posliinikuppeja. Yliopisto-lehden artikkelia suosittelen myös.

*****

Kuvan linkitin Helsingin yliopiston sivuilta: se on Terhi Ekebomin kuvitusta Vrouw Maria -artikkelista.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Ihana Gwyneth Paltrow!

Katselin aamulla Subin ruokamatkailusarjaa Gwyneth Espanjassa.

Tällä kertaa Gwyneth söi muun muassa peltopyytä; hän syö vain sellaisia lintuja, jotka ovat saaneet elää onnellista elämää vapaudessa. Niin kuin peltopyy. Teollista lihantuotantoa Gwyneth ei hyväksy, eikä aio sitä ohjelmassaankaan kannattaa.

Jokin aika sitten olin haastateltavana Espoon keskustan kirjasto Entressessä. Taisin siinä jutellessani mainita, että minulla ei enää ole mitään rajoituksia ruoan suhteen. Onhan se toki tottakin, mutta kyllä minä silti ruoan eettisyyttä ajattelen: ostan luomua ja reilua kauppaa ja, aivan kuten ihana Gwyneth, suosin lihavalinnoissa riistaa. Kalaa ostaessani mietin valintani ympäristövaikutusta.

Ekonäkökulmat tulevat esiin myös syksyn keittokirjassa.

Mutta Oi, olenpa iloinen, että tämä sarja näytetään nyt uusintana! Kokkailun ja hyvän ruoan lisäksi olen jo aikaa sitten hurahtanut Espanjaan. Ja Gwynethiin. ;)


keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Ei minulta mitään puutu

Tänä keväänä osallistuin kotimaisen kirjallisuuden "Raamattu ja kaunokirjallisuus" -kurssille, jonka viimeinen kirja oli Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu, vuodelta 1998. Kustantaja ei enää edes esittele sitä nettisivuillaan, mikä kertoo jotain kirjan markkinakaaresta Suomessa.

Kirjan aiheet ainakin ovat tuoreita. Ei minulta mitään puutu kritisoi terävästi kulutusyhteiskunnan jatkuvan kasvun ihannetta. Tapahtumat sijoittuvat lestadiolaisten suviseuroille. Isoilla autoilla päristeleviä uskovaisia ironisoidaan terävästi, joskin lakoninen huumori on myös lempeää.

Herätysliikkeissä on paljon yhtäläisyyksiä riippumatta siitä, mistä valtauskonnosta liike on saanut alkunsa. Olipa kyseessä kristillinen ryhmä tai vaikkapa hindulainen, lähetystyöhön vahvasti panostavat liikkeet heijastavat aikamme suorittamiskulttuurin ihanteita. Tai ehkäpä uskonnollisessa kontekstissa menestymisen ideologia vain näyttää rumemmalta kuin yritysmaailmassa, jossa bisneksen alituinen kasvattaminen tuntuu olevan hyväksytty normi. Juurin siksi teeman sijoittaminen uskonnolliseen viitekehykseen toimii niin hyvin.


Raittila on intertekstuaalisuuden mestari. jopa kauittimissa pauhaavalla smurffilaululla on merkityksensä, kuten yksi kurssimme opiskelijoista huomasi. Avain löytyy renkutuksen englanninkielisestä versiosta.

Yksi romaanin interteksteistä on Raamatun tarina Baabelin tornista, jonka kuulin ensimmäistä kertaa  pyhäkoulussa. Lapsen korviin kertomus kuulosti epäoikeudenmukaiselta - tai ehkäpä se vain kerrottiin meille huonosti, perussuomalaiseen tyyliin: "Maailmassa oli aluksi vain yksi kieli, mutta sitten tuhmat ihmiset halusivat rakentaa jotain, joka ulottuisi heidän maansa rajojen ulkopuolelle, joten jumala vihastui, hajoitti heidän uhittelevan torniyrityksensä ja pirstoi kielen tuhansiksi päreiksi. Tämän jälkeen kukaan ei enää ymmärtänyt ketään."

Kuin suoraan persujen vaaliohjelmasta: "Suomi suomalaisille, älkääkä vain yrittäkö kurotella ylös tai ulos, muuten Jumala teitä rankaisee ja siinä sitä sitten ollaan, kun naapuriakaan ei enää ymmärretä. Se kun puhuu mitä lie pakkoruotsia tai pakolaiskieltä."

Kirjassa on kuusi eri minäkertojaa, joista kukin on äänessä vain muutaman sivun kerrallaan, usein vähemmänkin. Jokainen puhuu toisensa ohi, aivan kuin eri kielellä. Tämä on huomattavasti sofistikoituneempi ja oivaltavampi tulkinta Baabelin kielten sekamelskasta: ihmiset eivät aina ymmärrä toisiaan. Ei siksi, että he olisivat eri kielialueelta kotoisin, vaan siksi, että he eivät pysähdy kuuntelemaan. Romaanin rakentaminen useamman äänen varaan on nerokasta siinäkin mielessä, että se kumoaa taipumuksen tarkastella uskontoa monoteististen linssien kautta. Yhden kaikkitietävän kertojan ratkaisu kun heijastelisi maailmankuvaa, jonka mukaan taaimmainen totuus on aina Yksi ja Ainoa. Nyt näkökulmat vaihtelevat kuin jumalat konsanaan.
Raittilalla tornin (tai oikeammin rukousteltan) tuhoutuminen symboloi vääjäämätöntä tuhoa, jonka jatkuvan kasvun ideologia aiheuttaa. Tietäähän sen, mihin kyltymätön jytkynhimo johtaa: lopulta rakennelman on tuhouduttava. Ei ihminen voi ikuisesti olla välittämättä muista ja ajaa vain oman porukan etua.

*****

(Kirjan löytää kirjastosta tai vaikkapa huutonetistä, josta linkitin tämän tekstin kuvankin, osoitteesta
http://www.huuto.net/kohteet/hannu-raittila--ei-minulta-mitaan-puutu/168393996 )

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Kirjailija ja politiikka

Latinalaisessa Amerikassa pidetään itsestäänselvänä, että kirjailija puhuu myös politiikasta.  Se on lähes velvollisuus. Kirjailija, joka piilottelee poliittista kantaansa, on jotenkin epäilyttävä. Monella mantereen kirjailijoista onkin poliitikkotausta, ja yhteiskunnalliset kysymykset nousevat vahvasti esiin myös kaunokirjallisuudessa.

Suomessakin on (ja on ollut) kirjailevia poliitikkoja, esimerkiksi Anni Sinnemäki on kirjoittanut runokirjoja - joista viimeisin on Aleksis Kiven katu (2009). Monia muitakin voisin tässä mainita: Tommy Taberman, Jörn Donner, Claes Andersson, Uma Aaltonen, Umayya Abu-Hanna...

Mutta voiko ihan tavallinen kirjailija, joka ei osallistu varsinaiseen politiikantekoon, puhua avoimesti politiikasta myös Suomessa? Minun mielestäni voi. Itse asiassa sitä on vaikea välttää: politiikka on lopultakin yhteiskunnallisten, arkisten asioiden pohtimista. Päätöksiä, jotka vaikuttavat yksilön elämään. Jos Suomeen tulisi arvokonservatiivinen hallitus, se tarkoittaisi vaikkapa sitä, että sukupuolineutraali avioliittolaki viivästyisi jälleen kerran. 

Kirjoitin tästä aikaisemmassa blogikirjoituksessani, purin tunteitani perheen sisäiseen adoptioprosessiin liittyen.

Blogi on muutenkin muodostunut kanavaksi vaikuttaa. Tai ainakin ilmaista omia mielipiteitä hiukan syvemmin ja monipuolisemmin kuin facebook-päivityksissä tai netin keskustelupalstoilla. Olen nostanut esiin Pekka Haaviston kirjoittaman tietokirjan, ottanut kantaa ydinvoimaan ja ihmisoikeuskysymyksiin sekä tuonut esille kanavia, joiden kautta voi auttaa, vaikka vain euro kerrallaan.

Eikä sekään mikään salaisuus ole, että kannatan ja kannustan Vihreitä. Olinpa järjestämässä Anna Moringin tukibileitäkin, lahjoitus meni suoraan ratikan seinälle. :) Vihreät ovat muuten kirjaveron korotusta vastaan. 

Kirjaveroa kommentoi osuvasti Ina Inahdus-blogissaan.

Huomisen vaalipäivän takiahan nämä politiikkakysymykset ovat päällimmäisenä mielessä. Ei elä kirjailijakaan fiktion kuplassa.


tiistai 12. huhtikuuta 2011

Seija Vilén kohtaa... Seija Vilénin?

Eilen minun piti kohdata Suomen Hare Krishna -liikkeen johtaja Timo Kuivanen (Tattvavada das).
Tilaisuus oli viimeinen osa Espoon kirjaston Maailman uskonnot -luentosarjaa.

Piti kohdata, niin. Kuivanen joutui valitettavasti perumaan osallistumisensa perhesyistä.

Ryökäleet eivät sitten keksineet lähettää ketään tuuraamaan johtajaansa. Ehkäpä he kaikki olivat Intiassa tai missä lie, saarnaamassa jossain muualla. Tosin en ymmärrä, kuka peeveli siellä nykyään hoitaa alttarihahmoja sillä välin, kun muut reissaavat Gangesin rannalla. Miten heidän jumalansa nyt saa sapuskaa? Riisiä ja linssikeittoa?

Ehkäpä he pakkaavat jumalansa reissun ajaksi banaanilaatikkoon?

Temppelijohtaja toivoi tilaisuuden perumista: eihän se nyt käy laatuun, että joku muu käyttää heidän mainosslottinsa vaikkapa oman kirjansa esittelyyn! Vaikka tarkoitus olisi markkinoida Kansainvälistä Krishna-tietoisuutta.

Kirjastotilaisuus oli joka tapauksessa mukava ja lämminhenkinen. Yleisö esitti useita kysymyksiä, takarivissä istui Kuutti 7 kk ja risat, ja minä tosiaan innostuin puhumaan kirjoista, muistakin kuin omistani.

Tilaisuus videoitiin, ja sen voi nähdä Youtubessa. Tässä linkki

 *****

(Banaanilaatikon kuvan linkitin Eettisen kaupan puolesta ry:n kotisivuilta.)



tiistai 5. huhtikuuta 2011

KYMPPITONNI

Kilistyksen paikka: kymppitonnin raja meni rikki! Aloitin blogin aika lailla tasan puoli vuotta sitten 6.10.2010. Nyt sivustolla on käynyt 10 000 vierailijaa. :)

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Kyllä homotkin siivoaa

Eilinen Kati Juuruksen dokkari oli koskettava. Sen voi katsella vielä Yle Areenalta. Ohjelmassa on haastateltu pohjois-suomalaisissa pikkukaupungeissa asuvia homo- ja lesbonuoria: ihan tavallisia tyttöjä ja poikia, jotka haluavat elämältä ihan tavallisia asioita. He puhuvat peloistaan, syrjinnästä ja koulukiusaamisesta, mutta myös rakkaudesta ja unelmista. 

Yksi pojista kertoi, kuinka ennen koulun terveystiedon tuntia vielä ajatteli, että voisikin kertoa muille homoudestaan. Tunnilla asiaa käsiteltiin kuitenkin naureskellen ja ivaten. Tuli fiilis, että "olenko mä vaan joku vitsi".

Yksi tytöistä oli syntynyt Petroskoissa, ja koki olevansa onnekas asuessaan Lappeenrannassa. "Täällä mua ei sentään tapeta."

Tavallisia nuoria, jotka ovat kiitollisia siitä, että heitä ei sentään tapeta.
Vain hirviö pysyy kylmänä näitä nuoria kuunnellessaan.

Seuraan mielelläni Kati Juuruksen tekemisiä: häneltä voi aina odottaa laatua ja asiaa. Koskettavia, ajankohtaisia teemoja ja inhimillistä lähestymistapaa. Viime vuonna hänet palkittiin Monte Carlon tv-festareilla dokumentista Sormenjäljet. Turvapaikanhakijoita käsittelevässä dokkarissa kysytään, millaista on elää, kun mihinkään ei saa pysähtyä.

Eilisen dokkarin aiheesta kiinnostuneet haluavat ehkä tutustua seuraaviinkiin (linkit ovat omiin, aiempiin blogiteksteihini) :

***

Vaan nyt minä menen siivoamaan, kun se kerran jäi eilen kesken. Kyllä, homotkin siivoaa!






sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Kristuksen morsian

Tänään Radioteatteri esitti Heini Junkkaalan näytelmästä sovitetun kuunnelman, Kristuksen morsian. Sen voi kuunnella netistä tai käydä katsomassa Kansallisteatterissa - lippuja saa vielä. Se on myös ilmestynyt kirjana, joka arvioitiin muun muassa Kiiltomadossa.

Suosittelen! Teoksen aihe on hyvin ajankohtainen. Tarina kertoo Marionista ja Juliasta, jotka ovat menossa naimisiin, kun Marion yllättäen hurahtaa uskonlahkoon. Marionin äiti on saamassa piispanvihkimyksen, eikä Marionin uusi lahko hyväksyi edes naispappeja. Kuunnelmassa Marion siis edustaa päiviräsäsiä ja hänen äitinsä irja-askoloita. 

Minulle jäi erityisesti mieleen Marionin pappisäidin kommentti: tyttären Jeesus ilmestyi oudosti juuri silloin, kun tämän oli tarkoitus tehdä yksi elämänsä suurimmista päätöksistä: sitoutua. Pelko voi loitsia esiin kaikenlaisia jeesuksia, yleensä tuomitsevia. Sellaisia, jotka kieltävät ottamasta askeleen eteenpäin.

Tässä lainaus Radioteatterin sivulta:

Kristuksen morsian kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun me emme uskalla näyttää toisillemme ristiriitaisuuttamme tai heikkouttamme. Se esittelee ehdotuksen fundamentalistisen käytöksen syntyyn, tässä tapauksessa homouden vastustamiseen ja puolustamiseen. Kuunnelma ei etsi syyllisiä vaan tutkii maailmaa moniäänisesti.
– "Kun neljä vuotta sitten, ennen edellisiä eduskuntavaaleja, aloin kirjoittaa Kristuksen morsianta, kuvittelin kirjoittavani kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvaa näytelmää. Silloin en voinut kuvitellakaan, että Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon valittaisi naispiispa tai että homosiunauskohu kirkossa vaihtuisi todelliseen keskusteluun homoparien kirkollisesta vihkimisestä", Heini Junkkaala kertoo.

Sunnuntain kuunnelman aikaan yleensä siivoan kotiani. Tämä Radioteatterin esitys sai minut pilkkomaan päärynän ja latomaan sen päälle ison kasan kermavaahtoa. Istuin sohvalla ja kuuntelin, kunnes muistin, että viikkosiivoustahan tässä piti tehdä! Sain sentään tyhjät maitopurkit litistettyä kierrätystä varten.

Siivoan huomenna.