Pää sauhuaa, mutta hella kiiltää!

Viscontin leffa Intohimo ja väkivalta kuvaa fasismin nousua 1970-luvun Italiassa. Olin juuri lukenut Vihreän langan Mediapyövelin, Taneli Heikan, kolumnin "Persun syleily". Hän vertaa aivan oikeutetusti perussuomalaisia naapurimaan ruotsidemokraatteihin: "Niiden ohjelmissa on rasistinen juonne ja yhtymäkohtia kansallissosialistiseen identiteetti-, taide- ja teollisuuspolitiikkaan." Suomen ja Ruotsin media suhtautuu ilmiöön kuitenkin varsin eri tavalla. Siinä missä naapurissa ollaan äänekkään kriittisiä, meillä yritetään halata moinen kansallissosialistinen suuntaus kiltiksi. Mutta milloinkas sellainen olisi onnistunut? Tarvitsemme älykköjä, jotka ovat valmiita repimään perussuomalaisten vaaliohjelman kappaleiksi! 

Koska olin lukenut Vihreän lankani juuri ennen viikkosiivousta, kokemukseni Radioteatterin  Viscontin leffaan pohjautuvasta kuunnelmasta värittyi sen mukaiseksi. Siinäkin aristokraattinen professori vain keräilee taideteoksia, kun maailma rullaa eteenpäin. Ihmisiä kuolee ympäriltä, ja sitten vasta professori huomaa että kappas! Hehän olivat minulle kuin perhe. 

Minä en ainakaan halua keskittyä niin paljon esineisiin talossani, että ihmiset unohtuvat. En halua, että läheisiäni syrjitään, koska keinotekoinen "kansan ääni" niin sanoo.

Kuunnelman jälkeen jynssäsin vielä hellaa puhtaaksi, kun puhelin soi. Tuli puhdasta jälkeä, kun jatkoin sauhuamista Evita-lehden haastattelijalle. Rapsutin puulastalla tahroja levynkulmasta. Minä en sitten millään sulata kyseenalaistamattomia guruja! Semmoisia kuin Hare Krishnoissa. Semmoisia kuin Timo Soini.

Sillä minä näen perussuomalaisten puheenjohtajan ympärille keskittyvässä liikkeessä ilmiön, joka on minulle tuttu jo Krishna-ajoiltani. Tavallaan kyse on vieläkin ikävämmästä asiasta, koska siihen ei liity edes rehellistä uskonnollista hurmiota.