maanantai 29. marraskuuta 2010

Ei saa katsoa aurinkoon

Heidi Jaatisen esikoisromaani, Ei saa katsoa aurinkoon, on hyvä kirja.

Tekisipä mieleni sanoa (hiukan niin kuin joku jossain joskus on kirjoittanut jostain kirjasta), että vaikka väittävät suomen kieltä vaikeaksi, niin savolainen Jaatinen haastaa sitä ällistyttävän hyvin. Tämä kirja poikkeaa raikkaasti kaikesta näillä pääkaupungin lakeuksilla aikaisemmin koetusta. Ei ole mitään itkuvirsiosastoa tämä, ei.

Minua ällistyttää lähinnä se, että tämä kirja on saanut niin vähän huomiota mediassa. Helsingin Sanomat ei edes arvioinut sitä.

Tänä syksynä kävin Dubrovnikissa kuuntelemassa Jaatista. Hänen pitäisi saada enemmän mahdollisuuksia lukea tekstiään ääneen. On nimittäin pakko tehdä pieni tunnustus. Lainasin kirjan kirjastosta jo keväällä, mutta en silloin päässyt muutamaa sivua pidemmälle. Liekö ollut kevätväsymystä vai oman kirjan ilmestymisen jälkeistä tauon tarvetta. Onneksi menin Dubrovnikin Prosak-iltaan. Kielen rytmi avautui aivan eri tavalla, kun olin  kuullut kirjailijan lukevan ääneen.  Ehkäpä Ei saa katsoa aurinkoon vaatii tavallista hitaamman lukurytmin. Sellaisen verkkaisemman, maalaisemman.

Romaani kertoo pienestä Lennu-pojasta, jonka elämää varjostaa pikkukylään muuttava pedofiili. Luulen, että monet jättävät kirjan lukematta ajatellen, että se on liian järkyttävä. Jaatinen on kuitenkin käsitellyt tätä maailman kenties iljettävintä aihetta  hämmästyttävän taitavasti, inhimillisesti ja tarkkanäköisesti lapsen näkökulmasta. Ja lopussa paha saa palkkansa, eikä lukijalle jää oksennusahdistus olo. 

Lasten hyväksikäyttö on sen verran vakava ja järkyttävä aihe, että sitä ei pidä lakaista maton alle. Siitä ei pidä tehdä sellaista tabua, josta ei saisi  puhua ääneen. Siinä mielessä Jaatisen kirja on erittäin merkityksellinen.

Papinniemi & Puttonen keskustelivat tästä ja muun muassa Mangopuusta Yle Radio Ykkösen Esikoiskimarassa. Olen tosin eri mieltä heidän kanssaan siitä, että  Jaatisen olisi pitänyt välttää murretta. Mielestäni savoksi kirjoitetut dialogit loivat tunnelmaa. Kaikenlaiselle kielelle on paikkansa ja omat kirjansa. Sen sijaan liiallisesta hän-pronominin käytöstä kustannustoimittaja olisi voinut vinkata kirjailijalle. Sitä minä olisin karsinut, en murretta.

Nautin lukiessani hauskoista sanoista. Päähenkilö Lennun mielikuvitusmaailman nimi on Kukkula Paippaala. Ja oikeassakin kylässä asuu ihmisiä, joilla on erikoisia nimiä, kuten Uuno Isokimpale. Romaanissa on paljon maalaishuumoria, riuskaa kehollisuutta ja letkautuksia. Kun mummolta karkaa pissa housuun, hän vain toteaa tyynenä: "Ei maha mittää. Kuus lasta synnyttänny." Pyytää sitten Lennua hakemaan uudet pikkupöksyt. 

Kerran Lennu ja serkkutyttö Signe leikkivät hienoa rouvaa. Aluksi he olivat muovipusseihin pukeutuneita kerjäläisiä, mutta rikastuttuaan ostivat vallan puuhkat ja hatut: 

"Lennusta tulee ylettömän äveriäs, hän käyttää mummun lammasturkkia, mutta sitten alkaa kierre, joka syöksee rouvat alas kohti kerjuuta, vaatteet menevät myyntiin, ja he pukeutuvat jälleen muovipussin riekaleisiin, mikä on sittenkin leikin ylevin hetki, päästä köyhyyden pyhimykselliseen, puhtaaseen, ainoaan oikeaan tilaan."

Tätä kirjaa ei kannata ohittaa vain siksi, että pelkää pedofiilin kohtaamista kirjan sivuilla. Romaanissa on niin paljon muutakin: kesäinen savolaiskylä, napakkaa huumoria  ja lopultakin, kaikesta huolimatta onnellinen lapsuus.

"Lennu painaa päänsä mummon sydämen päälle.
- Sinä oot Lennu semmonen poeka, että yhtään viärää tekkoo et oo tehnynnä tässä mualimassa. Piä mielessäs se."



torstai 25. marraskuuta 2010

hare krishnat ja äiti ammat

Tänä aamuna katselin Taavi Kassilan haastattelua MTV3:lla. Kassila on Suomen epävirallinen Äiti Amman äänitorvi, jolta on ilmestynyt tänä vuonna kirja, Erään etsijän tarina. Vaikka jo kerran päätin, etten pui tässä blogissa entiseen lahkotaustaani liittyviä asioita, niin tässä sitä tekstiä nyt tulee! Sen verran pisti sisuksi.

Kaikki, mitä Taavi Kassila kertoi Amma-yhteisöstä, pätee myös Krishna-liikkeeseen. Kaikki. Muutamat termit ovat erilaisia, mutta samalla tavalla kummassakin saarnaataan uskontojen yhtäläisyydestä ja ihmisten tasa-arvoisesta asemasta henkisinä sieluina. Kassila vertasi maailman uskontoja saman kukan eri terälehtiin. Kaunista. Niin mekin Krishna-liikkeessä opetimme. Puhuimme rakkauden voimasta, pyyteettömästä palvelusta, mielenrauhasta ja sanatana-dharmasta.

Samaa soopaa se on kaikki.

Ihmiset ovat aina yhtä yllättyneitä, kun saavat tietää, miten konservatiivista ja sääntöjen rajoittamaa elämää Krishna-temppeleissä vietetään. Toki siellä pyörii liberaalimpaakin porukkaa. Näin ymmärtääkseni myös Amman liikkeessä. Nuo ”Krishnan ystävät” voi vetää tarpeen tullen esiin, kun edustetaan uskontoa julkisuudessa. Kassilan olemus on rauhallisen hyväksyvä. Tyhmähän se onkin, joka telkkariin menee syntisiä tuomitsemaan. Kyllä se on nähty, miten siinä käy. Katsokaa nyt vaikka, miten paljon ihmisiä erosi kirkosta, kun muutama taitamaton saarnaaja pääsi ääneen.

Onpa mielenkiintoista nähdä, missä ammalaiset menevät kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun ensimmäiset Amman jälkeiset gurut ovat langenneet, uusi vähemmän karismaattinen guruporras astunut valtaan ja organisaation salatut skandaalit paljastuneet. Eihän sitä ulkopuolinen osaa ennustaa, mitä skandaaleita liikkeestä löytyy, mutta suljetussa uskonnollisessa yhteisössä niitä on aina. Järjestöjen suurin haaste ei olekaan se, miten rahoittaa toiminta tai rekrytoida lisää jäseniä. Huomattavasti vaikeampaa on ennaltaehkäistä vääryydet heikompia kohtaan ja toimia eettisellä tavalla silloin, kun vääryyksiä kaikesta ennakoinnista huolimatta tapahtuu. Tämän haasteen kanssa ovat painiskelleet intialaisperäisten liikkeiden ohella muutkin maailman uskonnot, esimerkiksi katolilaisuus ja lestadiolaisuus. Saman kukan terälehtiä, tosiaan.

Aamun ohjelmaa katsellessani kiinnitin erityistä huomiota Amman seuraajiin: heidän ilmeisiinsä ja olemukseensa. He olivat lähes identtisiä Krishna-liikkeen jäsenten kanssa. Mukana oli tiukkailmeisiä, Ammaa lähelle päässeitä valittuja, yksi nainen ja useampi mies. Heistä tulee organisaation johtajia ja guruja sitten, kun Amma kuolee. Hiukan taaempana seurasi autuaasti hymyileviä naisia, tukka siististi keskijakauksella. He ovat varmastikin taitavia rahankerääjiä. Ammaa lähelle päässeiden joukossa vilahti myös muutama äiti lapsen kanssa. Heidän miehillään on tärkeä asema johtoportaassa. Sellainen olin kerran itsekin: varma omasta asemastani, tyytyväinen ja tapahtumiin aktiivisesti osallistuva. Sillä minullahan oli (ainakin joissain temppeleissä) jonkin verran enemmän sananvaltaa kuin tavallisella rivijäsenellä. Olinhan ollut liikkeessä jo kauan.

Kassila toi haastattelussa vahvasti esiin sen, että Amma ei saarnaa ”dogmaa”. Hän hyväksyy jopa kommunistit. Intialaista kenties sekin, koska Krishna-liikkeen perustaja jo aikoinaan viittasi kommunisteihin ja siihen, miten jokainen seuratkoon omaa aatettaan. Me hyväksymme kaikki ihmiset. Krishna hyväksyy jokaisen. (Mutta toiset vain sattuvat olemaan tasa-arvoisempia kuin toiset.)

En tiedä, millainen asema ammalaisilla naisilla on. Ammahan on nainen itsekin, joten voimme olettaa tilanteen olevan hiukan parempi kuin Krihna-yhteisöissä. Toisaalta Kassila kertoi opettavansa joogaa miehille. Oletan, että naisryhmällä on naisopettaja. Sukupuolten segregaatio aiheuttaa aina epätasa-arvoa. Amman liike myös pohjautuu vahvasti intialaisuudelle vaatetusta ja tapakulttuuria myöten. Intiassa on pitkät perinteet patriarkaaliselle hierarkialle. Maan naisjärjestöt tekevät aktiivista työtä murtaakseen vanhoja tabuja ja väkivaltaisia sääntöjä. Muutos vie kuitenkin aikaa, enkä usko Ammankaan pystyvän ihmeisiin.

Telkkariohjelma sai siis minut marssimaan koneelle. On se nyt kumma, miten aina vain tuodaan esille näitä Idän Ihmeellisiä Ajattelijoita, jotka onnistuvat brändäämään itsensä mielenrauhaa maitovanukkaan värisessä kaavussa tarjoileviksi joogeiksi. Ammalaisten brändi on tietenkin hiukan erilainen kuin krishnalaisten. Ehkäpä he ovat tarkkailleet muiden lahkojen heikkouksia ja päättäneet, etteivät ainakaan lähde kaduille myymään väkisin ihmisille kirjoja. Monella tavalla liikkeen toiminta kuitenkin muistuttaa minua entisestä elämästäni ja Krishna-liikkeen historiasta ennen minun aikaani. Erityisesti Amman ympärille rakennettu henkilöpalvonta vaikuttaa samanlaiselta kuin Krishna-liikkeen alkuajat 1970-luvulla. Yksi vahva johtaja ja hänen tiivis seuraajaryhmänsä, kasvava yhteisö, julkkiskannattajia.

Täysin häikäistynyt ei median edustaja tosin ollut. Haastattelija mainitsi Maharishi Mahesh joogin ja Beatlesit. Kassila myönsikin yhtäläisyydet. (Pakko silti mainita, että Beatleseistä George Harrison oli kylläkin Hare Krishna –liikkeen kannattaja.)

Miksikö minä tästä aiheesta näin paljon kirjoitin? Siksi, että elin 17 vuotta Krishna-yhteisöissä eri puolella maailmaa. Tiedän, mistä puhun. Ärsyttää, kun kaikenmaailman innokkaat saarnamiehet kutsutaan oikein telkkariin, eikä heidän puhettaan edes tunnisteta sananjulistukseksi. Eikö media ole oppinut mitään? Pari vuosikymmentä sitten hare krishnat olivat ilmiö, nyt heidän tilalleen on noussut Äiti Amma. Mitä seuraavaksi? Joku täsmälleen identtinen uskonryhmä astuu esiin, ja heitä sitten hehkutetaan ainutlaatuisena, uutena ilmiönä. Ikään kuin näitä ei nyt olisi ollut maailman sivu.


keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Kaikki muuttuu paremmaksi

Joulukuun 8. päivä julkaistaan kirja nimeltä Kaikki muuttuu paremmaksi. Siinä on viisikymmentä kirjoitusta siitä, miten elämä todellakin voi muuttua paremmaksi kuin miltä se ehkä joskus tuntuu. 

"Nuoruus on erityisen rankkaa niille, jotka eivät sovi annettuun muottiin. Homo- ja lesbonuorten itsemurhariski on tutkimusten mukaan kolmin–nelinkertainen muihin nuoriin verrattuna." 

Tämä on siis Todella Tärkeä kirja, joka antaa toivoa ja mahdollistaa myös jotain konkreettista (lue: asioita, jotka vaativat rahaa): kirjan tuotto lahjoitetaan kokonaisuudessaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten puhelimen ja netin kehittämiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa nuorille mahdollisuutta kahdenkeskiseen chat-palveluun aikuisen kanssa useampina päivinä viikossa. Tuotoilla järjestetään myös koulutusta vapaaehtoisille päivystäjille seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoliseen identiteettiin liittyvissä kysymyksissä. MLL:a on joskus kritisoitu heteroydinperheiden suosimisesta vähemmistöjen kustannuksella. No, nyt he haluavat oppia ja muuttaa käytäntöjään. Kunnioitettavaa!

Olen iloinen ja ylpeä, siitä että olen saanut osallistua tähän projektiin. Minun kirjoitukseni on mukana kirjassa. Myös vaimoni Anna Kortesalmi on kirjoittanut kirjaan oman tarinansa.

Konseptin takana ovat Tommi Laitio, Alex Nieminen ja Saku Tuominen. Tommin lisäksi kirjaa on ollut toimittamassa Ani Kellomäki ja Johanna Laitinen. Kustantajana toimi Paasilinna-kustantamo.

Idea kirjaan syntyi Kaikki muuttuu paremmaksi -videon inspiroimana.

Julkkarit ovat Helsingissä 8.12. Jenny Woo -baarissa, Simonkatu 6. Bileet alkavat kello 19.30. Nähdään siellä! 



keskiviikko 17. marraskuuta 2010

NOVELLEJA PUKINKONTTIIN

Tänä syksynä olen viihtynyt novellien seurassa, vaikken koskaan aiemmin ole tunnustautunut niiden lukijaksi. Ehkäpä vauvaelämä monine keskeytyksineen (Syötä! Röyhtäytä! Vaihda vaippa! Aloita alusta!) on luonut mahdollisuuden tarkastella maailmaa lyhyiden tarinoiden kautta. Tarja Halonenkin sanoi kerran lukevansa mielellään novelleja, koska hänellä on niin vähän aikaa paneutua pitkien romaanien maailmoihin.

Nostan tähän kolme novellikokoelmaa, koska ne ovat niin hienoja:

- Jonas Gardell: Viattomuus ja muita kirjoituksia (Johnny Kniga, 2006)/ Oskuld och andra texter (2000)
- Eeva Rohas: Keltaiset tyypit (Otava, 2010)
- Helmi Kekkonen: Kotiin (Avain, 2009)

*****

Gardellin novellit ovat nasevia ja homoisia. Niissä kerrotaan viattomuuden menettämisestä, Jumalasta ja kahdestatoista kaupungista, joissa Gardell vierailee. Tämä kirja ei välttämättä sovi mummolle tai isotäti Tildalle. Tai mistä minä tiedän: Ehkäpä juuri isotäti Tilda on aina halunnut pohdiskella maailmaa ja tuonpuoleista ruotsalaisen koomikon seurassa? Kokoelma osui käteeni vasta tänään, mutta siinä se pysyy kunnes on luettu. Tykkääpeukku!

*****

Rohaksen kokoelma ilmestyi tänä syksynä. Hienoa kieltä ja taitavasti rakennettu kokonaisuus tarinoita, joiden päähenkilöinä on nuoria ihmisiä. Luettuani tämän jään miettimään kaiken maailman kirja-arvioita. (Olen tällä hetkellä yliopiston kirjallisuusinstituutio-verkkokurssilla, joten kenties siksikin nämä asiat pyörivät mielessä alinomaa.)  Aina niillä ammattikriitikoilla on jotain nokan koputtamista! Jos ei muuta, niin sitten kritisoivat teosta liian hallituksi ja mallikkaaksi. Minun mielestäni Keltaisia tyyppejä ei ole hiottu liikaa; kirjassa on särmää jäljellä. Toisessa arviossa toivottiin, että punakynä olisi tappanut ”turhan” toiston, esimerkiksi tämän hienon kohdan: ”kysymys tuikkasi kuin parsinneula, tuntui ihossa asti”. Näinhän meille on koulussa opetettu. Kaikkien klapifetistien isä William Strunk Jr. ohjeisti teoksessaan Elements of Style aloittelevaa kynäilijää välttämään liikoja sanoja. Tuolta kaapista sekin vuonna 1918 laadittu ohjekirjanen löytyy, myönnän. Olen jopa lukenut sen. Hänen oppejaan seuraava kuuliainen kirjoittaja välttää pleonasmeja, toistavia ilmaisuja.

Kun ihminen pääsee irti liiallisesta mantrantoistosta, niin sitten pitää vissiin toistella ajatuksia, aivoituksia, linnun pikkupyrähdyksiä. Minä nimittäin pidän pleonasmeista, tietenkin kohtuullisuuden nimissä. Kulttuuri- ja tyylikysymys. Joissakin kielissä toistoa esiintyy luonnollisesti, yksinkertaisena esimerkkinä espanjan persoonapronominien tuplakäyttö: ”A mi no me gustan las opiniones de estos críticos.” Kalevalassakin toistoa käytetään tehokeinona: ”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi”. Punakynällä olisi paljon työtä, jos se pistettäisiin hakkamaan kaikki maailman kirjallisuus haloiksi!

*****

Helmi Kekkosta en sujauta pukinkonttiin siksi, että hän kirjoittaa samalle kustantajalle kuin minä. Ei. Kotiin on oikeasti ihana lahjakirja. Helmi maalaa herkällä, akvarellimaisella paletilla. Tuotapas en keksinyt itse! Siteerasin vapaamuotoisesti Seppo Puttosta, joka esitteli kirjan radiossa noin vuosi sitten. Puttonen oli ihan oikeassa. Nämä ovat viisaita, herkkiä novelleja. Tässä kirjassa ei myöskään ole mitään rivoa tai oksettavaa. Siksiköhän se sivuutettiin joissain kriitikkopiireissä niin ronskilla otteella? Mutta paljon julkistakin kiitosta kokoelma sai, kuten vaikkapa tässä Kiiltomadon arviossa. Inakin kirjoitti siitä blogissaan. Itselleni tulee aina mieleen yksi Helmin novelleista, kun pyöräilen Viherlaaksossa yksinäisen penkin ohi. Joskus sillä istuu vanhoja miehiä juttelemassa. Talven tullen penkki tyhjenee.

Kotiin kannen on muuten suunnitellut Satu Ketola (sama ihminen, joka suunnitteli Mangopuun kannen). Eikö olekin kaunis?

maanantai 15. marraskuuta 2010

Seija miettii maailman syntyä

Yksi Helsingin kirjamessuilta löytämäni kirja oli BTJ Kustannuksen/Avaimen julkaisema, Pertti Rajalan selkokielinen Kalevala. Luen mielelläni erilaisia versioita kansalliseepoksesta, joten täytyihän tähän omankin talon kirjaan tutustua. Sivujen lay-out on kaunis, kansi hiukan lapsenomainen.

Lyhyt versio luomistarusta

Ilmatar makaa vedessä. Sotka munii kuusi kultaista munaa hänen polvelleen, vaan seitsemäspä onkin rautainen. Munat kierähtävät mereen, ja ne kultaiset rikkoutuvat. Syntyy aurinko, kuu ja tähtöset taivaalle. Sitten Ilmatar tulee raskaaksi ja synnyttää Väinämöisen.

Mitä tämä tarina kertoo meistä?

Ainakin sen, että meidän luojamme on nainen, Ilmatar. Hän tulee jopa raskaaksi ja synnyttää pojan – kristinuskossa tätä voisi verrata Marian seksittömään sikiämiseen.

Varsin erilainen tarina tämä on kuin se kristillinen versio, jossa Isä-jumala työskenteli kuusi päivää ja lepäsi seitsemännen. Niin syntyi maailma. Ainakin luterilaisuudessa Raamatun legenda ilmenee kovana työmoraalina ja vaatimuksena ansaita oma maailma. 

Hindulaisuuden luomiskertomus on huomattavasti monitasoisempi ja mutkikkaampi. Kun Vishnu-jumala uinuu syitten valtameressä, hänen uloshengittäessään ihohuokosista syntyy maailmankaikkeuksia, jotka vetäytyvät näkyvistä hänen hengittäessään sisään. Sykli on loppumaton, mutta hengityksen aikana ehtii tapahtua paljon: kussakin maailmankaikkeudessa tuon saman jumalan laajentuma asettuu pitkäkseen (taas!) ja kasvattaa navastaan lootuksen. Kukkasella istuu Brahma ja nikkaroi aineellisia yksityiskohtia. Hän on kuin Väinämöinen; hän saa kasvit kasvamaan ja puut puhkeamaan kukkaan, vaikka itse elämän siemen onkin jostain muualta peräisin. Hindutarina muistuttaakin enemmän kalevalaista kuin kristillistä legendaa. Ainakin molemmissa osataan levätä kunnolla, eikä huhkita kuuden päivän tappotyöviikkoa. Ehkäpä siksi minulle muinaissuomalainen taru tuntuu läheisemmältä.

Kalevalan luomiskertomus (oli se sitten Lönnrotin keksintöä tai suoraan peräisin kansanrunoista) on myös utuisempi kuin kaksi muuta esimerkkiäni. Se on runoa. Ilmattaren kylpy tuoksuu merisuolalta ja usvalta. Kas, tuolta lenteleiksee sotka, kuin tyhjästä liitelee. Noin vain pyöräyttää munasia jumalattaren polvelle.

Kuten hyvän runon jälkeen aina, jään nytkin pohtimaan Lyyrisiä Asioita. Miksi munat lasketaan polvelle? Miksei mieluummin syliin? Ja miksi niitä kultaisia munia oli kuusi, miksi viimeinen oli rautainen?




(Messuilla kävin muuten kuuntelemassa Anders Larssonia, joka puhui tänä vuonna ilmestyneestä teoksestaan Laiskojen Kalevala. Siihenkin tutustun, jahka ehdin. Ja Kalevalan tarinoita -kirjaan voi tutustua muun muassa K-blogissa ja Kirjamielellä)

torstai 11. marraskuuta 2010

Finlandia-kohu

Jotenkin tuntuu kovin epäreilulta tämä tilanne. Kesken kisan sanovat, että olkoon nyt sitten tämän kerran. Ei korttipelissäkään niin saa tehdä.

Jo vuonna 2007 Pentti Saarikoskesta romaanin kirjoittanut Douglas Robinson kommentoi Avain kustantamon Kuukauden jutussa:

”Kotimaassani Yhdysvalloissa kirjallisuuspalkintoja jaetaan sen perusteella, missä maassa kirja on julkaistu ensimmäisen kerran. Koska Pentinpeijaiset julkaistaan ensimmäiseksi Suomessa, sitä ei voi missään vaiheessa lähettää millekään amerikkalaiselle kirjallisuuspalkintolautakunnalle. [...] Suomessa kirjallisuuspalkintoja annetaan ainoastaan Suomen kansalaisille (Finlandia), Suomessa asuville (Runeberg) ja suomeksi kirjoittaville (Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto), mikä tarkoittaa sitä, etten voi olla ehdolla millekään niistä. Palkintojen kannalta kirjaani ei siten ole edes olemassa.”

Olen sitä mieltä, että Finlandia-kisan sääntöjä tulisi muuttaa. Meidän pitäisi pohtia, mikä on suomalaista kirjallisuutta – sillä aivan varmasti Finlandia-ehdokkaaksi valitun, slovakialaisen Alexandra Salmelan romaani sitä on. Säätiö voisi istua alas ja miettiä, miten korjata ohjeistustaan kustantamoille.

Mutta takaisin Robinsoniin. Avain seurasi sääntöjä, eikä edes lähettänyt Pentinpeijaisia Finlandia-raadille. Se oli varmasti harmillista, mutta minkäs sille voi. Ehkäpä sääntöjä voisi viilata kisan jälkeen? Finlandia-instituutio on kovin kankea, mutta joskushan sen laivan on käännyttävä reitiltään.

No, nyt se laiva sitten kääntyi. Kesken kisan. En tiedä, miten monta "maahanmuuttajaromaania" tähänkin kisaan olisi lähetetty, jos kaikki kustantajat olisivat viis veisanneet selkeistä ohjeista. (Kyllä he niistä säännöistä tiesivät, turha väittää muuta.) Tuntuu ikävältä, että joku saa poiketa säännöistä noin vain. Ehkäpä se on tämän maailman luonne.

Olen tietysti jäävi kirjoittamaan tästä aiheesta – olihan oma esikoiseni mukana niiden reilun sadan kirjan joukossa, jotka raadille lähetettiin. Salmela sattui viemään juuri sen esikoisille osoitetun slotin, josta salaa haaveilin. En toki julkisesti: sehän olisi ollut vähän noloa. Onhan tässä maassa kuluneen vuoden aikana ilmestynyt monia todella hienoja (esikois)kirjoja. Miksi juuri minun tekeleeni olisi valittu?

Mutta kun se ei omasta mielestäni ole mikään tekele. Se on parasta, mitä osaan. Vähän niin kuin lapsena, kun näytin muille kaikkein hienoimman kukkapiirustukseni. Vähän isompana opin, että pitää piilottaa ilo omista taideteoksista. Sillä lailla ei tarvitse hävetä, jos muut pitävätkin niitä rumina ja niitä kikatuttaa ihan hirveästi ja sitten minä menen Härkämäen huipulle potkimaan kiviä yksikseni.

Ja sitten, jos joku fuskaa pelissä (vaikka sen kukkapiirustus olisi tosi hieno tai vaikka paras), ei saa valittaa. Sillä silloin näyttää tyhmältä ja lapselliselta ja semmoiselta, joka luulee omaa kukkaansa nätimmäksi ja on varmaan vaan kateellinen.

Ja lopulta kaikki pysyvät hiljaa, eikä kukaan puolusta ketään.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Hitaammin, hitaammin

”Kiireeseen liittyy kaamea pelko siitä, että aika loppuu kesken.”

Uusimmassa Parnassossa (6/2010) Arto Virtanen pohtii hidastamisen kykyä, lukemista ja e-kirjoja. Nykyihmisellä on tarve omistaa, haalia ja tallentaa tallentamasta päästyään. Kauhealla hopulla juostaan ja suoritetaan, muttei ehditä pysähtyä hetkeen. Palveluntarjoajatkin tuputtavat umpihölmöjä kylkiäispaketteja, Virtanen kirjoittaa. Siinäs sitten istut ja omistat 300 klassikkoa ja bestselleriä, joita  et koskaan kerkeä lukemaan. ”Nopealle lukijalle lukulaite on rakas kumppani, koska sivujen kääntäminen on turhan hidasta puuhaa, selaaminen vielä kankeampaa. [...] Kirjojen kansia ei ole, niihin ei pääse kiintymään”.

Itse voisin kernaasti käyttää lukulaitetta tietoteosten selaamiseen ja oppikirjojen lueskeluun. Sellaiseen se olisi aivan omiaan. Ja jollekin vitsikokoelmallekin voisin naureskella ruudun edessä. Muuten yhdyn Virtasen näkökulmaan: ”Nyt pitäisi opetella olemaan.” Uskaltaa uppoutua tarinaan ja kieleen, antaa sille mahdollisuus koskettaa. Lopettaa pakonomainen selaaminen, hyvien tekstien huitaisu syrjään vain siksi, että ne eivät ole tarpeeksi helppoja.

Kirjoja ei voi lukea kiireessä. Tai ei ainakaan tietyntyyppisiä kirjoja. Jos on tottunut refleksinomaisesti kelaamaan turhien kohtien yli päästäkseen johonkin, jossa jotain alkaisi tapahtua, voi monisäikeinen ja kielellisesti monipuolinen romaani tuntua vaikealta, hankalalta. Joskus teksti vaatii hiljentymään.

Minulta hiljentymistä vaatii esimerkiksi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, jonka  ääreen palaan säännöllisin väliajoin. Ihana kirja. (Tai pitäisi pikemminkin sanoa kirjasarja.)

Itse kirja ei kyllä katoa. Se saattaa reinkarnoitua, jatkaa elämäänsä muodossa tai toisessa. Monet sitä ovat yrittäneetkin tukahduttaa ja joissain yhteisöissä ja yhteiskunnissa yrittävät yhäkin. Sillä kirja on ”elävä sana, juovuttava tekstin virta, addiktiota aiheuttava, houreita aikaansaava, kysymysten humalan ja vastausten krapulan tuottava jumalten keinu.” Vaarallinen kapistus siis.

*****

(Toisenlaistakin pohdintaa sähkökirjaan liittyen löytyy. Luin nimittäin juuri Aurinkosadetta.)

torstai 4. marraskuuta 2010

Apurahaa, ihanaa!

Kiitos paljon Alfred Kordelinin säätiölle apurahasta! Sen turvin saan taas hetken keskittyä kirjoittamiseen ilman suurempia taloudellisia huolia. Apuraha on iso asia pienessä maassa, jossa harva kirjailija pystyy elättämään itsensä pelkillä kirjoittamistuloilla.

Saimme vaimon kanssa apurahaa myös ensi vuonna ilmestyvää keittokirjaa varten Suomen Tietokirjailijoilta. Kiitos paljon heillekin! Tuen vuoksi pystyin tekemään koko kesän vain osa-aikaista  sairaanhoitajan keikkaa ja siten varaamaan aikaa reseptien kehittelylle ja kuvaamiselle. Keittokirjaamme tulee reseptien lisäksi kirjailjaesittelyjä ja kirjallista pohdintaa. Haastattelin  muun muassa bangladeshilaissyntyistä lontoolaiskirjailijaa Tahmima Anamia Helsingin kirjamessuilla.

Anamin romaani Kulta-aika ilmestyi suomeksi tänä syksynä. (Suosittelen!) Juttelimme pitkään siitä, mitä kirjailijat kertovat, kun he kirjoittavat ruuasta. Näitä ajatuksia voi lukea  Anamin esittelytekstistä ensi syksynä, kun kirja ilmestyy. ;) Sain myös hänen lempiruokansa reseptin, jota testataan tänä viikonloppuna kotoväen kesken.  Ainakin paperilla se näyttää ja tuoksuu ihanalta!


Jossain vaiheessa lounaan jälkeen mainitsin Tahmimalle saaneeni apurahaa. Tein selkeästi vaikutuksen. Hänen mukaansa Britanniassa kirjailijoiden on vain pyristeltävä eteenpäin tekijänoikeuspalkkioiden ja satunnaisten keikkatöiden tai muun palkkaduunin avulla.

Suomalaisilla nykykirjailijoilla on varsin erilaisia suhtautumistapoja apurahoitukseen, kirjoittaa Elina Jokinen Vallan kirjailijoissa. (Teosta käsittelin aikaisemminkin blogissani.) Vaikka jotkut uhoavat kilpailutalouden diskurssin mukaisesti, että julkista tukea pitäisi antaa vain huipputekijöille (eli eniten myyville) ja oikeastaan veronmaksajien rahaa ei pitäisi syytää taiteeseen taiteen vuoksi, uusin näkemys  on pehmeämpi. Haetaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tuloksellisuuden tasapainoa. Perinteisemmän, eli hyvinvointivaltion diskurssin mukaan apuraha on kirjailijan sosiaaliturva ja elinehto, ja kaikkien pitää tukea taiteilijaa, mutta 2000-luvulla on ryhdytty kyseenalaistamaan tätä näkemystä. Kaikissa puhetavoissa on kuitenkin ongelmansa, niinkuin ihmisyhteisöjen keskinäisissä kysymyksissä yleensäkin. Ei mikään ole absoluuttisen oikea tapa tehdä asioita. 

Itse suljen taas toistaiseksi Jokisen väitöskirjan ja nautin lasillisen cavaa. On syytä juhlia rahallista luottamuksenosoitusta ja tätä ihanaa mahdollisuutta tehdä elämässä juuri sitä, mitä rakastaa ja on aina halunnutkin tehdä. Kirjoittaa. 

Se ei ole mikään itsestäänselvyys.