maanantai 11. lokakuuta 2010

Temppelissä oli pakko laulaa.

Mangopuun alla on saanut paljon lukijapalautetta aloituslauseestaan. Anopin mielestä siinä tiivistyy koko kirja. Että jokin niin kaunis on pakollista. Vapaasta, ihanasta tulee dogma ja rajoite. Kertoja liukuu pian temppelin pakkolaulusta peruskoulun musiikkitunneille, joilla vallitsi sama sääntö. Oli pakko laulaa, vaikkei laulattanut. Monet uskonnollisessa yhteisössä kohtaamani outoudet tulevat vastaan valtakulttuurissakin – sitä vain ei niin helposti huomata. Eksoottisesta marginaaliliikkeestä kertova kirja paljastaa piilomöröt tutussa ja tavallisessa.

Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen tänä syksynä ilmestynyt teos, Aloittamisen taito, esittelee 400 kirjan aloitusta. Bongasin sieltä heti kaksi kirjaa, joiden aloitukset koukuttivat: Eeva-Liisa Mannerin Oliko murhaaja enkeli? ja Maila Pylkkösen Arvo. Tämä tietää retkeä kirjastoon!

Aloittamisen taito ryhmittelee kirjanaloitukset 27 kategoriaan. Sijoittaisin Mangopuun ainakin viiteen niistä. Ei ole yhtä oikeaa totuutta tässäkään, eikä yhtä ainoaa tapaa aloittaa kirja. Oman tekstin analysoiminen on mielenkiintoista - ota mikä tahansa itse kirjoittamasi tarina ja pohdi sen alkua Aloittamisen taito toisessa kädessä.
Mangopuun alla alkaa näin:

Temppelissä oli pakko laulaa. Mieluummin olisin liikuttanut huuliani kuten musiikkitunnilla. Hampaaton kala suu ammollaan.
    ”Me emme mietiskele ääneti”, minua ojennettiin. ”Korvienkin pitää palvella.”
    Suun pitää palvella. Äänihuulten. Keuhkojen. Pallean.
    Minulla ei ollut nuottikorvaa. Vain tavalliset korvat, jotka kuulivat sanoja ja rokinrämpytystä. Silmätkin minulla oli ja sormet, joilla opettelin soittamaan nokkahuilua ja bassokitaraa nuoteista, kun olin nuori. Ennen kastetta, ennen nimeä. Ennen ikuisuutta. Jos suu on huilunpäässä tai sormet kitarankaulalla, ei tarvitse teeskennellä laulavansa.


Väite, miete
”Väitettä vastaan voi väittää, jos väitättää.” Jonkun muun mielestä temppelissä ei ehkä ollutkaan pakko laulaa, vaan teimme sen rakkaudesta, vapaaehtoisesti. Minäkertojan väitteen jälkeen tuleekin vastaväite: Ei täällä ääneti mietiskellä. Ihmisen on opittava palvelemaan.

Aate, usko, uskonto
”Mieluummin tutustutetaan lukija ensin paikkaan, jossa aate elää, tai ihmiseen, jonka elämässä usko tai uskonnon vastustaminen vaikuttaa.” Mangopuun alla heittää lukijan suin päin keskelle temppeliä. En vastaile alustaviin kysymyksiin siitä, miksi kirjan kertoja liittyi uskonnolliseen liikkeeseen, mikä siinä viehätti. Se kyllä selviää myöhemmin sanojen ja rivien lomasta, vaikkei se oikeastaan edes ole tässä romaanissa oleellista.

Esittäytyminen
”Mies, tosiaan: kaikki tämän luvun yhdeksän esittäytyjää ovat miehiä.” Olisiko pikemminkin niin, että kun nainen astuu yksin näyttämölle ja alkaa kertoa itsestään, häntä ei edes huomata? Mangopuun minäkertoja paljastaa heti, ettei hänellä ole nuottikorvaa. Hän olisi mieluummin hampaaton kala suu ammollaan kuin laulava hare krishna. Ja jatkaa itsestään puhumista, myös niistä ”arkirutiineistaan tai salaisista tunteistaan, uskonnollisuudestaan tai itsetunto-ongelmistaan”. Vaikkeivät ne olisikaan yhtä erikoisia kuin se, että sattuisin muuttumaan vaikkapa naisen rinnaksi.

Muisto, muistelo
”Neljästätoista muistoaloituksesta vain kaksi välttää värin mainitsemisen.” Muisto menneestä. Mitäpä muuta omaelämäkerralliselta romaanilta voisi odottaa? Muistikuva temppelistä, ääniä lapsuudesta. Yhteen kietoutuneina, toisiinsa vaikuttaen. Ei värejä (vielä), mutta ääniä, kyllä. Laulua, rokinrämpytystä, huilunsoittoa. Värit ilmestyvät sivuille hiukan myöhemmin, hehkuvina, paahteisina.

Ahdinko
”Perinteinen satu lähtee usein liikkeelle ahdingosta.” Yhdessä Mangopuun arvioista (KirjaIN 8/2010) Riitta Vaismaa nostaa esille romaanin sadunomaisuuden sekä runsaasti fabuloiden piirtyneet ajalliset ja ajatukselliset kaaret. (Kirjailijat rakastavat tällaisia analyyttisia kritiikkejä teoksistaan!) Ahdingosta aloitetaan. Kyllähän se luovuuden tukahduttaa, jos on pakko laulaa, kun suusta tulee pelkkää nuotinvierestäulinaa. Neimala ja Papinniemi huomauttavat, että nykyisin ahdingosta selviydytään poistumalla tilanteesta. Ja niinhän siinä lopulta kävi. Mangopuun alla on monella tavalla lähtöjen kuvaus.
Monen kirjan alku sopii useampaan kategoriaan kuin yhteen.

*****

Kirjasta poimittuja hienoja esimerkkejä unohtumattomista aluista.

Väite, miete: Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin
Aate, usko, uskonto: Karen Blixen: ”Sukeltaja” teoksessa Kohtalotarinoita
Esittäytyminen: Philip Roth: Rinta
Muisto, muistelu: Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava
Ahdinko: Franz Kafka: Oikeusjuttu


7 kommenttia:

  1. Hei!

    Sulla on kiinnostava blogin alku! Mukava, että saadaan lukea sun ajatuksia täältä. :)

    VastaaPoista
  2. Hei Seija ja kiitos mielenkiintoisen oloisesta blogista! Kiva päästä seuraamaan kirjailijan blogia. (Ja mukavaa, että liityit minun lukijakseni.)

    Olen juuri aloittelemassa Mangopuuta, mutta tarina on jo vienyt mennessään. Oikeastaan olen ollut hieman yllättynytkin siitä: ensinnäkin joidenkin arvioiden perusteella luulin teosta jotenkin vaikeaselkoisemmaksi tai "kummallisemmaksi" ja toiseksi ajattelin, etten ehkä uppoudu tarinaan, jonka päälinjat jo tunnen. Mutta ei - kyllä siihen tekstiin silti uppoutuu, sekä tarinan että kielenkäytön tasolla. Hyvä! En tiedä kyllä vielä, tulenko kertomaan kirjastasi omassa blogissani, koska minulla on hieman vaikeuksia pitää kirja ja kirjailija erillään (olin siis siellä Avaimen kirjabloggari-illassa mukana).

    Joka tapauksessa: Mangopuu on selvästi "kirja" eikä vain elämäkerta, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Niin että voit hyvin kutsua itseäsi kirjailijaksi yhden kirjan perusteella! :) Mangopuu on niin harkittu ja taidokas, että tulen varmasti lukemaan myös seuraavan kirjasi.

    VastaaPoista
  3. Kiitos! :)

    Pikkuhiljaa opin tämän bloggailun taidon hienosäätöineen, ja ilmoittauduin heti Kirjamielellä-blogin lukijaksi. :)

    VastaaPoista
  4. Oi kiitos kovasti, Jenni! (Ja kiitos myös hienosta Koko lailla kirjallisesti -blogista!)

    Kiva kun jaat ajatuksiasi Mangopuusta. :) Olen itsekin ihmetellyt tuota (joidenkin) arvioiden ja suoran lukijapalautteen välistä ristiriitaa: ehkä ammattikriitikot joskus pitävät "tavallista" lukijaa yksinkertaisempana kuin hän onkaan ;) Minusta on erikoista, että romaanin "vaikeaa" rakenne tuodaan esille ikään kuin se olisi epäkohta. Ikään kuin taiteen pitäisi aina olla selkeäviivaista, eikä normista saisi poiketa.

    Ja sehän se on lukemisen ihanuus, että on niin monenlaisia kirjoja maailmassa. Yhdessä on monia aikatasoja, toinen kertoo perinteisempää, kronologista tarinaa.

    Ja kiitos, kun toit esiin tuon "kirjan" ja elämäkerran eron. Se on itsellenikin tärkeä asia. :)

    VastaaPoista
  5. Mukavaa, että olet aloittanut kirjailijablogin!

    Olen lukenut kirjastasi blogien kautta hyvää palautetta, mutta juuri tuo mistä mainitset ammattikriitikoiden osalta meinasi aluksi etäännyttää minut lukemasta kirjaa. Romaanin vaikeutta korostettiin, että pelotti aloittaa kirjaa, jos sitä ei sitten ymmärtäisikään. Onneksi on olemassa myös monenlaisia kirjablogeja, josta saa hyviä suosituksia.

    Mukava päästä kirjailijaa "lähelle" näin blogien kautta ja mahdollisesti lukea uuden kirjan kirjoittamisprosessista täältä.

    VastaaPoista
  6. Hei,
    Olipas iloinen löytö tänä aamuna tämä sinun kirjailijablogisi! Ehkä tämä on jälleen yksi tapa, jolla lukija ja kirjailija voivat kohdata. Kirjoituksiasi on mielenkiintoista lukea!

    VastaaPoista
  7. hei Seija,
    mikä ihana postaus ja kiinnostavalta kuulostava kirja. Pakko tutustua siihen hetimmiten.
    Onnea myös uudelle blogille. Aion seurata. :)

    VastaaPoista